Keskustelunavaus: Huoli järjestöistä ja toimintaan osallistuvista

10 / 12 / 2018 | Kannanotot

Sosiaali- ja terveysalan järjestöissä tehdään tärkeää työtä heikossa asemassa olevien ihmisten auttamiseksi ja tukemiseksi. Järjestöillä on iso yhteiskunnallinen rooli ihmisten arjen hyvinvoinnin lisääjinä. Esimerkiksi päiväkeskuksissa ja toimintayksiköissä on mahdollista olla osallinen, aktivoitua, harjoitella merkityksellistä työtä ja vastuun ottamista, tavata ihmisiä ja kuulua porukkaan. Tämä kaikki on vaarassa kadota, jos järjestöjen toimintaedellytyksiä ei taata. 

Järjestöt kohtaavat niitä ihmisiä, joille julkisia tai muita yksityisiä palveluita ei ole tarjolla tai jotka eivät muualle ole tervetulleita. Suuri osa järjestöistä tarjoaa ns. matalan kynnyksen tai jopa kynnyksetöntä toimintaa sekä osallistavaa vertais- ja vapaaehtoistoimintaa. Lisäksi järjestöjen rooliin kuuluu pyrkimys vahvistaa ihmisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia. Ketkä auttavat heikossa asemassa olevia ihmisiä, jos järjestöillä ei ole toimintaedellytyksiä toimia tässä muuttuneessa kentässä? 

Sote-uudistus sekä alue- ja kasvupalvelu-uudistus aukaisevat rahallisesti valtavat markkinat niin sosiaali- ja terveysalan toimijoille kuin työllisyystoimijoillekin. Puhutaan siis mittavasti markkinoiden uudelleen jaosta. Koko palvelutuotannon toimintakenttä muuttuu. Onko järjestöillä mitään sijaa näillä kentillä? Miten turvataan monipuolinen toimintakenttä ja palvelutarjonta? 

 

Miten käy järjestöjen toimintaedellytysten?
 

Suomessa on monipuolinen järjestökenttä ja järjestöjen toiminta perustuu usein vapaaehtoisuuteen ja monista kanavista koostuvaan rahoitukseen. Rahoittajina ovat olleet perinteisesti kunnat ja kaupungit sekä erilaisia hankerahoituksia myöntävät tahot. Maakunta- ja sote-uudistus haastaa pohtimaan järjestöjen tilannetta. Mitä tapahtuu järjestöille, kun maakunnat päättävät alueensa avustuspolitiikasta? Vieläkö jaossa on pienille järjestöille elintärkeitä järjestöavustuksia? 

Tällä hetkellä kuulemme keskusteluja, joissa arvellaan, että järjestöt jatkavat toimintaansa, vaikka rahoituksesta ei olisi tietoakaan. Ikään kuin järjestöillä olisi jokin hätävarakassa, josta ammentaa tiukan paikan tullen. Valitettavasti näin ei ole. Järjestötoiminnan rahoituspohja on aina ollut kapea ja vapaaehtoistyöllä on paikkailtu aukkokohtia. 

Vapaaehtoistyöllä ei kuitenkaan voida korvata ammatillista työtä tai taata riittävää tukea niille ihmisille, jotka tukea eniten tarvitsevat. Vapaaehtoistyön palkitsevuus koostuu usein auttamisen ilosta, mutta kohtuuttomasti kuormitettuna palkkiona onkin riittämättömyyden tunne. Kuinka vapaaehtoistyöhön saadaan uusia tekijöitä, jos siitä koituu itselle uupuminen ja henkilökohtainen romahdus? 

Muutoksiin tulee valmistautua, ja sen kukin järjestö joutuu tekemään itse. Valmiudet varautua ja sopeuttaa omaa toimintaa muutokseen vaihtelevat luonnollisesti suuresti. Valmistautuminen on erilaista sen mukaan, onko oma toiminta osa vapaan valinnan palveluita vai onko se järjestäjän (maakunnan) hankintalain puitteissa hankkimaa ostopalvelua. Ovatko järjestöt ja palvelujen tuottajat tietoisia, mihin oma nykyinen toiminta tulee sijoittumaan? 

Järjestöjen ja toimintaan osallistuvien näkökulmasta olisi tärkeää olla aktiivisesti mukana maakuntastrategioiden osana tehtävien palvelustrategioiden ja -lupausten valmistelussa (kukin maakunta laatii omanlaiset palvelustrategiat ja -lupaukset). Näissä asiakirjoissa päätetään järjestötoimijoiden ja edustamiemme ihmisten näkökulmasta todella merkittäviä asioita, kuten siitä mitä palveluita asukkaille tarjotaan tai millaisia ovat palvelupaketit, palveluiden saatavuus, palveluiden myöntämiskriteerit ja asiakasmaksut sekä siitä millaisia ovat palveluntuottajille asetettavat kriteerit ja korvaukset, yksityisiltä sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottajilta hankittavien palveluiden vähimmäismäärät sekä kilpailutettavat palvelut. Palvelulupaus koskee ensisijaisesti palveluntuottajia, joiden on noudatettava maakunnan palvelustrategiaa ja -lupausta. Melkoisen tärkeitä asiakirjoja, joten olisikin sulaa hulluutta olla vaikuttamatta niiden sisältöihin! 

 

Uudistuksen myötä samanarvoinen vai eriarvoinen?
 

Sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksessa vaarana on, että rakenteellinen eriarvoisuus tulee edelleen kasvamaan, vaikka lähtökohtaisesti uudistuksen tarkoitus lienee ollut päinvastainen. 

Keskeistä on valinnanvapaus, joka korostaa ihmisen omaa kykyä ja vastuuta hankkia tarvitsemiaan palveluita. Valinnanvapauden puutteellinen palveluohjaus ja palveluiden pirstaloituminen erityisesti paljon palveluita käyttävien ja päätöksentekoon tukea tarvitsevien kohdalla lisäävät ihmisten eriarvoisuutta.

Iso ongelma on myös palveluintegraatio tai lähinnä sen puuttuminen. Miten uudistuksessa toteutetaan esimerkiksi integraatio sosiaali- ja terveyspalvelujen ja kuntien varhaiskasvatuksen tai sivistyspalveluiden kanssa tai miten toteutetaan vaikeasti työllistyvien kasvupalveluiden asiakkaiden integroituminen sosiaali- ja terveyspalveluihin? Heikossa asemassa olevien palvelut ja niiden saatavuuden varmistaminen vaatii vielä tarkempaa pohdintaa. Sitä kannattaisi tehdä kuulemalla ja keskustelemalla kohderyhmän itsensä kanssa. 

Uudistuksen valmistelussa parhaiten eriarvoisuutta vastaan voidaan taistella hyödyntämällä laajasti eri tahojen ja toimijoiden osaamista. Tämän lisäksi tarvitaan määrätietoista julkisen rahoituksen kohdentamista eriarvoisuutta torjuviin toimiin. Toivottavasti seuraava hallitus uskaltaa asettaa eriarvoistumisen vähentämisen kärkiteemakseen.

 

Jaana Joutsiluoma
ohjelmankoordinaattori
Setlementtiliitto, Arvokas-ohjelma
jaana.joutsiluoma(at)setlementti.fi

 

Anne Hyyrynen
järjestösuunnittelija
Sininauhaliitto ry
anne.hyyrynen(at)sininauha.fi