Halataan

17 / 12 / 2021 | Blogi

Heinolan kansalaisopiston Iltakirjoittajat ovat kirjoittaneet pieniä joulutarinoita tuomaan joulumieltä. Tarinoissa kohdataan setlementtihengen mukaisesti elämä kaikessa karuudessaan ja kauneudessaan. Elämä ei ole kolhutonta, mutta oivallusten ja hyväntahtoisuuden kautta voivat asiat ja päivät aueta uudessa valossa.

 

Olin käymässä maalla appiukkoni luona neljäkymmentä vuotta sitten. Tarkoituksena oli viedä joululahjat ajoissa. Mummu ja täti olivat myös paikalla. Saatiin yhdellä tapaamisella asiat järjestykseen.

Pakollisten tervehdysten ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen juotiin kahvit. Mummu oli leiponut tiikerikakun ja Hanna-tädin kakkuja. Hän leipoi juhlapäiviksi aina samoja. Ne olivat herkullisia ja hän tiesi sen. Juttelu oli väkinäistä, kuten useimmiten. Vain pikkulusikoitten kilahtelu ja kahvin hörppääminen täyttivät hiljaisuuden. Joskus kupin reuna kolahti hammasta vasten ja sai aikaan äänen, joka aiheutti silmäyksiä. Kahvit juotiin aina tuvassa, leivinuuni oli kuumana ja hohkasi lämmintä huoneeseen. Uunin lämpö kosketti.

Siirryttiin kammariin, jossa joulukuusi könötti jalassaan odottaen koristelijoita. Odotin tuttua lausetta, “kun ei ole sitä jälkikasvua siunaantunut…”

Ja tuttuun tapaan vastasin, että minä voin koristella kuusen tädin kanssa ja kaikki voidaan osallistua koristeluun. Saadaan hieno ja runsas kuusi aikaiseksi. Appiukko voi kiinnittää tähden. Siellä se sitten loistaa loppiaiseen asti……kepeää jutustelua!

Hain lahjani eteisestä. Ensiksi mummulle, sitten tädille ja viimeiseksi appiukolle, joka halasi aina niin, että sattui. Täti istui matalalla jakkaralla, kumarruin halaamaan häntä antaessani lahjani ja toivottelin kaikenlaista hyvää.

Hänen silmänsä olivat kosteat, jotenkin surulliset: “Että saan kokea vielä tallaistakin, koskaan meillä ei ole halattu!” hän sanoi ja siirsi kyyneleensä silmiini.

Viileä tuuli puhalsi ohitseni. Tapahtuiko sinä hetkenä kaikki ensimmäistä kertaa vai viimeistä?

Jätimme lahjat kuusen alle. Pakkasin koko porukan autooni ja ajelimme kohti kotiani, joka oli aivan toisella puolella kylää. Lämmitin saunan ja petasin yläkertaan vuoteet valmiiksi. Iltapalan jälkeen aloimme jutella kaikenlaisia menneestä ja tulevasta ja etsiä menneisyyden solmuja, joita availimme, sidoimme nauhojen päitä uudestaan. Joku taputti olalle, silitti poskea tai nauroi niin, että ikkunoissa helähti.

Mummu kuoli 98-vuotiaana. Appiukko ja täti halusivat olla kahdestaan ja minä muutin pois kotoani. Viimeinenkin solmu saatiin auki.

 

Raija Saarela

Iltakirjoittajat on Heinolan kansalaispiston ryhmä, joka tänä vuonna kokoontuu jo kuudetta vuotta. Iltakirjoittajat ovat kirjoittaneet ja järjestäneet lukuisia aikuisten satutunteja sekä kirjoittaneet paikalliselle sanomalehti Itä-Hämeelle kirjoitussarjan Heinolan historiasta kylpyläkaupunkina sekä tarinoita Heinolan kansallisesta kaupunkipuistosta. Viimeisimpänä laajana työnään ryhmä kirjoitti tarinoita Heinolan historian kannalta merkittävästä tukinuitosta. Tarinat julkaisi Jyränkölän Setlementin tuottama kaupunkilehti Heinolan Uutiset. Ryhmää ohjaa opiston tuntiohjaajana toimiva Katja Tamminen.