Muistan pojan, joka tuli tapaamiseen ensimmäistä kertaa huppu syvällä päässä, katse lattiaan painuneena. Ensimmäisen tunnin aikana hän sanoi ehkä kolme sanaa. Toisella kerralla kysyin: “Mitä sä muuten tykkäät tehdä?” 

Poika nosti ensimmäistä kertaa katseensa. “No… pelaan Fifaa ja joskus Minecraftia.” 

Siitä alkoi keskustelu. Ei tunteista tai ahdistuksesta, vaan peleistä, kavereista, koulusta ja elämästä. Vasta paljon myöhemmin tuli se, mitä hän ei osannut aiemmin sanoittaa: 

“Mä en oikein jaksa enää.” 

Se ei ole yhden pojan tarina. Se on liian monen pojan tarina. 

Poikien päivänä meidän pitäisi kysyä: kuinka paljon tilaa suomalaisessa yhteiskunnassa on tänä päivänä erilaisille tavoille olla poika?

Sellaisia poikia kuin he oikeasti ovat – kentillä ja pelihuoneissa, kaveriporukoissa ja omissa ajatuksissaan, nauramassa tai itkemässä, epäilemässä, yrittämässä ja etsimässä omaa paikkaansa – uteliaina ja keskeneräisinä. 

Poikien pahoinvointi ei aina näytä siltä kuin odotamme 

Harry Lunabban tuore selvitys ja aiempi suomalainen poikatutkimus muistuttavat, että poikien haavoittuvuus jää usein tunnistamatta, koska oireilu näkyy toisin kuin olemme oppineet odottamaan. Paha olo voi näkyä vetäytymisenä, levottomuutena, vihana, vitsailuna tai riskinottona. Siinä, ettei enää jaksa tulla kouluun. Siinä, ettei vastaa viesteihin. Siinä, ettei sano mitään. 

Ja liian usein me aikuiset tulkitsemme nämä käytökseksi, emme viestiksi. 

Samaan aikaan pojat kasvavat edelleen kulttuurissa, jossa herkkyyttä pitää usein selitellä, epävarmuutta peitellä ja avun pyytämistä harjoitella.

Ehkä yksi aikamme ristiriidoista on sekin, että maskuliinisuus on sanana menettänyt osan arvostaan. Liian usein siitä puhutaan ongelmana, uhkana tai ilmiönä, jota pitää korjata. Harvemmin muistamme, että terve maskuliinisuus voi olla myös turvaa, vastuunkantoa, rohkeutta, huolenpitoa ja kykyä asettua toisen rinnalle. Pojat eivät tarvitse vähemmän maskuliinisuutta – he tarvitsevat enemmän tilaa rakentaa siitä omannäköisensä. 

Mutta sukupuolinormit eivät elä vain pojissa – ne elävät myös meissä aikuisissa, palveluissa ja tavoissa kohdata. Jos paha olo ei näy tai kuulu sillä tavalla kuin olemme oppineet tunnistamaan, liian usein päädymme ajattelemaan, ettei hätää ole. 

Pojat hakevat tukea – kun heidät kohtaa 

Suomalainen järjestöperustainen poika- ja mieserityinen työ on jo vuosia osoittanut jotain, mitä meidän kannattaa kuunnella tarkasti: pojat ja miehet kyllä kiinnittyvät tukeen, kun kohtaaminen tapahtuu heidän omassa rytmissään ja ilman valmiita oletuksia. Harry Lunabban tuore selvitys tekee näkyväksi saman ilmiön tutkimuksen kautta – poikien tuen tarve ei jää tunnistamatta siksi, ettei sitä olisi, vaan siksi, ettemme aina tunnista miltä se näyttää.

Siksi meidän pitäisi kysyä vakavasti: miksi poika löytää paikkansa järjestön vertaistukiryhmästä, kohtaamispaikasta tai yksilötuesta – mutta ei aina mielenterveyspalveluista, perheneuvolasta tai muista julkisista palveluista? 

Ehkä kyse on lopulta jostain hyvin yksinkertaisesta: kukaan ei kiinnity tukeen, ennen kuin kokee kuuluvansa johonkin. Ja pojalle kokemus nähdyksi tulemisesta syntyy harvoin yksin – se syntyy suhteissa, yhteisöissä ja siinä tunteessa, että tässä minun ei tarvitse esittää mitään. Siksi järjestöjen paikka ei ole palvelujärjestelmän reunalla, vaan sen ytimessä.

Lupa olla poika – omalla tavallaan 

Tärkeintä on antaa pojille lupa olla muutakin kuin se pojan malli, mitä yhteiskunta odottaa tai vanhat sukupuolimallit kertoo. Puhua tunteista, tehdä tilaa erilaisille tavoille olla poika ja purkaa rakenteita, jotka eivät enää suojele ketään, vaan liian usein lisäävät pahoinvointia, yksinäisyyttä ja eriarvoisuutta.

Palaan ajatuksissani siihen poikaan, joka ensimmäisellä tapaamisella istui huppu syvällä päässä ja katse lattiaan painuneena.

Poikaan, joka ei puhunut juuri mitään. 

Nähdyksi tuleminen alkaa juuri siitä, että joku jää tarpeeksi pitkäksi aikaa kuuntelemaan.

Heidi Multanen
lapsi- ja nuorisotyön kehittämispäällikkö
Suomen Setlementtiliitto ry

——————————–
Lähteet:
Lunabba, H. (2026). Selvitys poikien ja nuorten miesten haavoittuvuuksista tasa-arvohaasteiden taustalla. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2026:1

Huuki T., Kivijärvi, A & Lunabba, H. (2018). Poikatutkimus. Vastapaino.

Anttonen, E. (2017). Sukupuolisensitiivinen nuoriso- ja aikuistyö Suomessa. Humanistisen ammattikorkeakoulun julkaisuja 38.